Olen ihan helvetin yksinäinen. Tänään on taas tällainen päivä. Kaikki tuntuu käsittämättömän surkealta surkeassa avoliitossa, jossa ei ole seksiä. Läheisimmät ihmisen kommentoivat kilvan lihomistani, mikä taas on suoraan verrannollinen avoliittoni tilaan. Mitä paremmin menee, sitä laihempi olen, mitä huonommin menee, sitä lihavempi olen...Sattuu silti niin syvälle sydämeen, kun en kelpaa. Mutta mullehan toki saa sanoa mitä vaan, mähän olen lihonut. Ketään ei vaan kiinnosta, että mitä syitä siellä on taustalla.

Jos aiempaa elämääni valotan, niin olen ollut rakastunut korviani myöten tasan kaksi kertaa ja kolmas on ihan nyt siinä hilkulla tapahtua.Ensimmäisen kerran rakastuminen vei jalat alta ja kesti kymmenisen vuotta. Toisen kerran rakastuin varattuun mieheen, ja sehän ei tietenkään voinut onnistua mitenkään päin joten se siitä. Mutta nuo kaksi pitkää, ihanaa, raamikasta miestä ovat todella saaneet mut tuntemaan itseni naiseksi.

Nykyinen mieheni tuntui aivan ihanalta, kun tapasimme. Mutta se olikin pelkkää pintaa. Pinnan alla on härski valehtelija, jolla on riippuvuusongelmia ja tunneongelmia. Ei mitään kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Enkä minä edes rakasta häntä enää. En pysty, en kaiken sen paskan jälkeen mitä hän on silmilleni viskannut. Ja että miksikö olemme yhdessä? Minä oikeasti kuvittelin olevani niin vahva, että pystyn antamaan anteeksi hänelle hänen tekonsa, mutta ei se niin mene. Ei se onnistu. En voi unohtaa hänen tekojaan, vaan ne tulevat esiin uudelleen ja uudelleen. Eikä hän muutu. Hän vain valehtelee. Ja mikä typerintä, hän on tarpeeksi tyhmä jäädäkseen asioista kiinni.

Alkoholistiympäristön kasvattina omaan loistavan kyvyn lukea ihmisiä. Huomaan paljon sellaista, mikä toisilta jää huomaamatta. Välillä tuosta on hyötyä, mutta yleensä se vain väsyttää ja turhauttaa.

Minä en ole mieheni kanssa rahan takia. Eihän hän edes anna rahaa mihinkään. Hyvä vitsi sekin, sinänsä. Elätän siis miestäni, joka tienaa tällä hetkellä kymmenkertaisesti kuukaudessa minuun verrattuna. Typeryyden huipentuma.

Itseasiassa olen ihastunut. Hullaantunut toiseen mieheen. Nykyisen mieheni kaveriin. Hän sai sydämeni hypähtämään ensinäkemältä. Ehkä kyseessä on vain se, että siinä tapasi kaksi rakkaudennälkäistä ihmistä, jotka tunnistivat tuon nälän toisissaan. Välillämme ei ole tapahtunut siis mitään, eikä tule tapahtumaankaan. Luulen. Saattaa tosin olla, että jos on tilaisuus niin se tekee hänen suhteensa minusta varkaan. Tunnen väriseväni hänen lähellään, olen aisteiltani auki ja imen hänen olemustaan itseeni. Upea mies.

Nykyisessä parisuhteessani on jäljellä enää se kuuluisa kulissi. Esitetään,että kaikki menee ihan ok. Vaikka kun yöllä käyn nukkumaan tuonne parivuoteeseen Miehen viereen, tunnen oloni yksinäistäkin yksinäisemmäksi. Hän kieltää minulta hellyyden, seksin, kosketuksensa, hyväilynsä, sen syvimmän läheisyyden, mitä kokee, kun toinen on sisälläsi raukeana rakastelun jälkeen. Minun koko olemukseni huutaa välittämistä, rakasta minua tällaisena äläkä torju minua. Rakasta minua! Mutta ei hän vastaa. Olen oikeasti miettinyt sitä, että onko seksittömyys riittävä syy erota. On se. Kyllä minä tarvitsen seksiä. Tässä tilanteessa olisi mielestäni aivan oikeutettua lähteä hakemaan seksiä vieraalta. Tuskin kuitenkaan lähden, koska olen uskollista sorttia. Kuitenkin. Niin kauan, kun olen parisuhteessa, oli se sitten miten hengetön tahansa, en petä. Niin vakavasti minä suhtaudun parisuhteeseen. Vaikka toinen on millainen kusipää hyvänsä, minä en petä. Yksi ihminen kerrallaan.

Nuorempana sitä ei ymmärtänytkään, mitä kaikkea pitkät parisuhteen pitävän sisällään. Jokaisella ihmisellä on oma vikansa. Toinen juo, toinen lyö, joku pelaa, joku pettää... you name it. Minä syön. Paha vika kyllä,koska fyysinen ulkonäkö on tärkeää. Rumakin kuulemma olen. Mutta mitä rumuudelle voin? Elän rahallisesti täysin naurettavassa oravanpyörässä, jossa kaikki menee mitä tulee eikä riitäkään. Ei ole tällä hetkellä senttiäkään varaa sijoittaa itseeni: käydä kampaajalla tai ostaa uusia nättejä vaatteita.

Elämä, mitä elän, ei vastaa millään muotoa niitä unelmia ja ajatuksia, mitä minulla perhe-elämästä joskus oli. Haluaisin uuden asunnon. Uuden rivitalo- tai paritaloasunnon, tai omakotitalon. Haluaisin olla sen asunnon ensimmäinen omistaja, puhaltaa sinne elämän ja sisustaa sen mieleni mukaan viihtyisäksi kodiksi. Tällä hetkellä näyttää todella pahasti siltä, että joudun luopumaan tuosta unelmastani. Ei minulla riitä rahkeet ostaa uutta, yksin. Olen kyllä vakituisessa työpaikassa, mutta siltikään ei riitä rahkeet uuden, tarpeeksi tilavan asunnon ostoon.

Vielä yksi asia ennen nukkumaanmenoa. Minulle tärkeä ihminen nukkui pois vuoden alussa. Kuulin siitä vasta kuukausia myöhemmin, kuulin joitakin asioita mitä oli sattunut ennen hänen kuolemaansa. Voi sinua. Rakas ystäväni. Itkin tänään ikävästä, kun kuulin erään Johanna Kurkelan kappaleen. En voinut estää kaipausta, en kyyneleitä. Sanokoot kuka hyvänsä sinusta mitä tahansa, olet aina sydämessäni. Kulje rinnallani ja ole minulle suojelusenkeli.